Se oli kivaa niin kauan, kun sitä kesti

Hei kaikki te Palapelin Kapinan lukijat, on aika tullut jättää hyvästit. Nämä hyvästit ovat kuitenkin vain silta uuteen projektiin, sillä blogi-Pokemonini kehittyy seuraavalle tasolle.

Äitini bongasi tuossa pari viikkoa takaperin ilmoituksen paikallislehdestämme, jossa etsittiin bloggaajia Savon Sanomien nettisivuille. Tietoisena blogiharrastuksestani hän esitteli löydöksensä minulla ja innostuin. Nyt minulla on siis uusi blogi nimeltä Aikuisehkoinen, joka jatkaa kuitenkin Palapelin Kapinan perinnettä kaikenlaisten aiheiden kanssa painivana sekasotkuna.

Palapelin Kapinan tekeminen on ollut hauskaa ja opettavaista. Omien kirjoitusten julkinen esittely oli aikamoisen kynnyksen takana, mutta niin minä vain uskalsin ja onnistuin tavoitteeni mukaan päivittämään blogia viikoittain. Julkisuudesta huolimatta blogille ei ole ollut kovinkaan monen lukijan ulottuvilla, sillä kerroin siitä vain kouralliselle ihmisiä. Tilastot näyttivät, että puolen vuoden aikana blogini on kerännyt yhteensä noin 300 katsontakertaa, joista noin kolmasosa on tullut ulkomailta ja toinen kolmannes on todennäköisesti ollut omia käyntejäni.

Aikuisehkoinen blogi tarjoaa minulle mahdollisuuden kirjoittaa suuremmalle yleisölle ja täten astua syvemmälle epämukavuusalueeni syövereihin. Aluksi kyllä jännitti, taas vaihteeksi, mutta vastaanotto on ollut mieltä lämmittävä. Ensimmäinen blogi kirjoitukseni uudessa ympäristössä on kerännyt muutamassa tunnissa noin sata katselukertaa ja olen mainostanut sitä myös ystävilleni omalla Facebook sivullani. Tuntuu hyvältä olla rohkea.

Uutta blogiani voi seurata täältä: http://blogit.savonsanomat.fi/aikuisehkoinen/

Pääsykokeiden jatkoja odotellessa…

Viikko vierähti tuoden ja vieden pääsykokeet mennessään. Matkassa oli jonkin verran onnea ja epäonnea, niitä maailman kuuluja sattumuksia, joille ei voi juuri mitään.

Esivalmistelua

Ennen varsinaisten pääsykokeiden alkamista edessäni oli reilun 500 kilometrin taittaminen, johon meni suunnilleen seitsemän tuntia Valtion Rautatien hienoisella avustuksella. Otin pitkästä matkasta kaiken hyödyn irti kertaamalla kokeiden ennakkomateriaalista tekemäni muistiinpanot kaikkine pilkkuineen ja ajatusviivoineen. Pitänee jatkossakin hakea opiskelemaan valtion toiselle laidalle, sen verran tuli hyvin kerrattua asiat.

Kun määränpää silmissä siintämisen sijasta tuntui vankasti jalkapohjieni alla, siirryin operaation kakkosvaiheeseen eli hotellin etsimiseen. Koska olin itselleni suhteellisen tuntemattomassa kaupungissa ja aikaa viiden kilometrin päässä sijainneen hotellin löytämiseen oli vain tunti, hyppäsin röyhkeästi taksiin, jonka röyhkeä kuljettaja vei minut hetkessä perille.

Hotellin valinta oli aika nappi suoritus. Se sijaitsi noin 300 metrin päässä koululta, jossa pääsykokeet pidettiin ja matkan puolessa välissä oli Hesburger. Minun ei siis tarvinnut stressata paikallisbussien aikatauluja taikka lämmintä ruokaa.

The Main Event

Itse pääsykokeista uskallan sanoa sen verran, että ainakin ne menivät. Suurin osa ajasta oli odottelua ja sitten yks kaks piti saada aikaan uskottavia tekstejä puolessatoista tunnissa tai kahdessa. Huh! Olihan se aikamoinen mylly, mutta onneksi se oli samanlainen kaikille. Jännityksen tunteen painostaessa rakkoa tyhjentymään normaalia tiheämpään tahtiin lohduttauduin useammin kuin kerran ajatuksella, että kaikki kokelaat olivat ihan yhtä tiedottomassa tilassa kuin minäkin eikä kenelläkään ollut etumatkaa toisiin nähden.

Kaikkea tätä muukin menoa varjosti kuitenkin pieni kuumeilu, joka jatkui läpi viikon ja jonka suloisesta seurasta saan todennäköisesti nauttia vielä toisenkin mokoman. Suunnitelmat päivien jälkeisistä illoista kaupungin huiskeessa muuttuivatkin tupakan hajuisessa hotellissa makailuun Meg Ryanin sekä Sarah Jessica Parkerin tähdittämien romanttisten komedioiden seurassa. Laatuaikaa parhaimmillaan…

Come what may niin hyvä minä, anygays!

Kokonaisuutena pääsykokeet olivat tervetullut irtiotto arjesta sekä osoitus itselle siitä, että on kehittynyt ihmisenä. Jännitys ei vienyt missään vaiheessa erävoittoa ja paineesta huolimatta onnistuin tekemään teksteistä ehjiä kokonaisuuksia. Parhaani tahdoin koettaa ja niin myös tein ja sen koen myös riittävän oli vastaus hakuihini sitten mikä tahansa. Ja pitää kyllä nostaa hattua kaikille 18-vuotiaille, jotka suoraan lukiosta/amiskasta hakevat korkeakouluun, itsellä tuskin olisi sen ikäisenä pysynyt nuppi kasassa moisissa painetehtävissä.

Pääsykokeisiin pänttäävä Peto on irti !!!

Pari viikkoa sitten sähköpostiini kolahti viesti, jota olin odottanut pitkään: ”Tervetuloa media-alan valintakokeisiin 2015.” Fiilis oli hieno, koska aikaisempien vuosien pyrkimykseni olivat katkenneet jo ennen pääsykokeita ennakkotehtävien palatessa bumerangin lailla takaisin. Nyt tehtävien eteen näkemäni työ sai vihdoinkin palkintonsa. Hetken tuulettelun jälkeen tunnelmat kuitenkin palasivat suhteellisen äkkiä takaisin maata kiertävälle radalle. Vaikka pääsykokeisiin pääseminen olikin mieltäylentävä saavutus, se tarkoitti, että varsinainen työnteko oli vasta alussa.

Käytännön asioiden selvittämisen jälkeen alkoi hillitön ennakkomateriaalin nieleminen. Se ei ollut ihan kuuminta hottia, sillä ennen kirjan avaamista, taikka pdf-tiedoston pläräystä, piti klaarata työpäivä, jonka jälkeen piti valmistaa onnistuneesti jotain ravintoa muistuttavaa apetta. Loppu illan vietinkin sitten rattoisasti EU:n politiikan vaikutuksiin perehtyen. Vähän oli kyllä painavaa tekstiä, koska en ole koskaan aikaisemmin juuri perehtynyt aiheeseen, mutta noin 200 sivua myöhemmin uskallan väittää tietäväni aiheesta pikkaisen enemmän. Oli kyllä han mielenkiintoista tekstiä, kun ensimmäisen kappaleen oli saanut kahlattua läpi toinen silmä Wikipediaa silmäillen.

Oma kisakestävyys pääsi tällä taipaleella vähän yllättämään. Kyllähän minä tiesin, että olen ihan hyvä läksyjen tekijä, mutta viime kerrasta on jo kulunut jonkin verran aikaa. Tai siis, edelliset läksyt liittyivät hyvin pitkälti laastiin ja laattoihin, jotka painivat pikkaisen eri sarjassa kuin teoreettinen EU selostus. Sen lisäksi kahdeksan tunnin työt toivat mukanaan oman mausteensa lukemiseen, jaksamiseen ja aikatauluttamiseen. Aikaisemmin on tuntunut siltä, ettei työpäivän jälkeen jaksa tehdä enää yhtään mitään kehittävää ja sitten sitä tuleekin katsottua neljä tuotantokautta Teen Wolfia tai jotakin muuta yliluonnollisiin käpyihin liittyvää liikkuvaa kuvamateriaalia. Mutta niinpä minä olen vain selvinnyt ja jaksanut illasta toiseen päntätä EU:n vaikutuksia julkiseen talouteen, köyhyyteen, kestävään kehitykseen yms. kivaan. ”Kiva” on kyllä tässä yhteydessä vähän harhaanjohtava käsite, koska kaiken tämän perehtymisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että helpommalla pääsisi, jos muuttaisi vaikka perunakuoppaan. Sen verran sekavaa on tämä EU touhu.

Ihminen on kyllä aika kummallinen peto sen pystyessä kiihdyttämään toiminnallisen kykynsä lähes miinuksen puolelta sataan prosenttiin lähestulkoon hetkessä ainoastaan siitä hyvästä, että eteen sattuu tulemaan jotain mielenkiintoista. Tätä ei kylläkään tapahdu ihan joka päivä, koska sellaisia mielenkiintoisia juttuja ei tipahtele eteen ihan noin vain. Niitä pitää tuumailla, etsiä ja vähän kytätäkin. Mutta nyt se mielenkiintoinen juttu taisi vihdoinkin losahtaa minun kohdalleni. Se on ihan super hieno tunne, kun on jotain, jonka eteen on valmis tekemään töitä, vaikkei se tuntuisikaan ihan super kivalta koko ajan. Todennäköisesti se on kaiken sen vaivan arvoista, kun motivaatio pulppuaa pintaan oikeista raoista. Tulipas hienon kuuloinen lause, nyt on ehkä parempi lopettaa.

#ylihuomennapääsykokeet #LET’sDOthis!

Pienet ilot - isot katastrofit

Kesän aloitus alkoi orastavan katastrofin merkeissä, kun kesän ensimmäinen ulkona nautittu jäätelö oli osoittautua yllättävän kalliiksi. Tarinassa dramaattista pääroolia esitti lähestulkoon kaksi vuosikymmentä vanha kukkaroni, joka päätti muljahtaa ulos repustani ja jäädä nautiskelemaan ilta-auringon voimauttavasta tunnelmasta iltakävelyllä koluamani ojan perukoille. 

Rahapussini uudet seikkailut löysivät tiensä tietoisuuteeni vasta 24 tuntia myöhemmin tehdessäni lähtöä uuden Mad Max tykityksen katselurientoihin. Elokuvareissu muuttui kuitenkin sekunnin sadasosissa vaatteiden ympäriinsä heittelyn kautta vähemmän aurinkoisessa ja sitäkin tuulisemmassa säässä pyöräilyyn ympäri pitäjää. Seurasin edellisen illan jälkiäni takaperoisessa järjestyksessä voimasanojen sävyttämin huhuiluin, joista myös liikennevalot ja pyörän satula saivat osuutensa. Ikuisuudelta tuntuneen kymmenminuuttisen jälkeen etsintäni tuottivat vihdoinkin tulosta lompakon selkäpuolen siintäessä näköpiirissäni. Huuuuuuuuh! Onnekseni se ei ollut kelvannut kenellekään.

Kukkaron koskemattomuuteen saattoi vaikuttaa sen taloudellisesti heikohko sisältö, sen hämäävän keskeinen, mutta näkymätön sijainti keskellä kaupunkia taikka ojan toisella puolella komeillut poliisiasema. Mene ja tiedä. Sillä ei kuitenkaan loppu peleissä ole mitään väliä, sillä kukkaro on taas visusti tallessa ja sain ostettua kesän toisen jäätelön. 

#asiattärkeysjärjestykessä

Stevie G: The last day on Anfield PART 2

Steven Gerrardin viimeinen peli Anfieldin nurmella alkoi allekirjoittaneen kostuneilla silmäkulmilla herran marssiessa muiden pelaajien muodostamaa kunniakujaa pitkin kentälle kolme tytärtään käsikynkässään ja You’ll Never Walk Alonen raikuessa taustalla. Muuten peli ei sitten mennyt ihan niin kuin piti.

Ottelu oli alusta lähtien hienoisesti vierasjoukkue Chrystal Palacen otteessa, joka lopulta vei pelin 1-3 nimiinsä. Pool meni ottelun 26 minuutilla johtoon Adam Lallanan hienolla osumalla, jota hän juhli etsimällä Gerrardin ensimmäisenä käsiinsä. 17 minuuttia myöhemmin Chrystal Palace sai hyvästä paikasta vapaapotkun, jonka Puncheon laittoi sukkana sisään. Sitä maalia ei auttanut kuin ihailla. Loppu olikin sitten yhtä oikeusmurhaa. Palace teki toisella puoliajalla kaksi maalia, joista toinen oli paitsio ja toinen kuudentoista ulkopuolella tapahtuneesta rikkeestä tuomittu rangaistuspotku. Itse rankkari ei mennyt kylläkään sisään Liverpoolin maalivahdin, Simon Mignolen poimiessa sen, mutta Palacen Murray pääsi rokottamaan riparista.

Kun tuomari puhalsi pelin päättyneeksi, pelaajat katosivat hetkessä kentältä. Täpötäysi Anfieldin katsomo ei kuitenkaan liikahtanut minnekään. Ilma täyttyi Gerrardin uraa juhlistavista banderolleista, joista suosikkini oli ehdottomasti kahden kyyneliä pyyhkineen miehen välissä ollut plakaatti, jossa he ilmoittivat saapuneensa Kuwaitista asti vain ja ainoastaan nähdäkseen Stevenin viimeisen pelin. Hetken odottelun jälkeen koko Liverpoolin joukkue marssi takaisin kentälle Gerrardin nimi ja numero selässään. Viimeisenä pelaajatunnelista astui ulos itse juhlakalu, joka antoi oviaukon yläpuolella olevalle Anfield taululle vielä viimeisen läpsyn. Seuralle, pelaajatovereilleen ja faneille osoitetun kiitospuheen aikana oli taas itkussa vähän pidättelemistä, mutta ainakin Gerrard itse selvisi tilanteesta suhteellisen kuivin silmin. Kunniakierroksellaan kentän ympäri numero kahdeksan jakoi yleisölle nimmareita, otti vastaan heidän lahjojaan ja joutui välillä tyttärensä käsilaukun kantajaksi. 27 vuotta seuraa edustanut elävä legenda oli mainio näky Disneyn Frozen elokuvan kuvamateriaalilla varustetun käsilaukun killuessa hänen kädessään.

Vaikka Anfield uran loppu olisi voinut olla runollisempi, niin tuskin kukaan tulee muistamaan iltaa Chrystal Palacen voittona. Päivä oli kokonaan Gerrardin ja tappion aiheuttama pettymyksen tunne pyyhkiytyi ainakin kotikatsomossa hetkessä pois juhlallisuuksien alettua. Viikon päästä pelattavassa vierasottelussa Stokea vastaan nähdään Gerrardin vihonviimeinen esiintyminen Liverpoolin punaisessa nutussa, jolloin viimeistään punnitaan Liverpool fanien kyynelkanavien taisteluvalmiutta. Itse tulen todennäköisesti ymmärtämään tapahtuneen vasta ensi kaudella Stevenin nimen uupuessa joukkueen rosterista ja siitä tyhjyyden tunteesta pääsen tuskin koskaan yli. 

#ThanksStevie

Stevie G: The last day on Anfield PART 1

Tänä iltana pyörähtää käyntiin Englannin Valioliigan toiseksi viimeisen kierroksen ottelu Liverpool vs. Chrystal Palace. Ottelun painoarvo ei pistetilannetta silmällä pitäen ole erityisen valtaisa sillä Liverpoolin mahdollisuudet Mestareiden liigan oikeuttavaan neljänteen sijaan ja Chrystal Palacen tippuminen 12 sijalta pudotusviivan alapuolelle ovat kummatkin puhtaasti teoreettisia mahdollisuuksia. Joka ainoalla muulla sektorilla mitattuna pelin merkitys on kuitenkin sanoin kuvaamattoman suuri. Pyöreästi kahdeksan tunnin päästä Liverpoolia koko ikänsä edustanut Steven Gerrard jättää jäähyväiset kotikentälleen pelaten viimeisen ottelunsa Anfieldin viheriöllä.

Uutinen Gerrardin päätöksestä lähteä Liverpoolista tuli vuoden alussa täysin puun takaa koko futismaailmalle ja varmaan vähän pelaajalle itselleenkin. Lähdöstä ensimmäisenä uutisoineen Liverpool ECHOn mukaan Gerrard olisi ollut valmis jatkosopimuksen kirjoittamiseen ennen kauden alkua. Tieto siitä, ettei hänen paikkansa aloituskokoonpanossa tulisi enää olemaan automaattinen valmentaja Brendan Rogersin miehistössä, oli kuitenkin alkutönäisy päätökselle, jonka Gerrard kertoo olleen elämänsä vaikein.

Omaan elämääni Steven Gerrard astui vähän ristiriitaisissa tunnelmissa hänen viedessä Liverpoolin kapteenin nauhan Sami Hyypiän kädestä. Pettymyksestä huolimatta en kuitenkaan voinut olla vihainen, koska lojaaliutta kovasti arvostavana minusta oli hienoa, että joukkueen kapteenina toimi nyt seuran oma kasvatti. Valioliigassa kotimaisten pelaajien saati sitten seurojen omien kasvattien esiintymiset ovat harmillisen kortilla, joten Gerrardin kohoaminen kapteeniksi teki hyvää koko liigalle. Tämä on ainut ruttu, jos sitä voi sellaiseksi näitten tapahtumien valossa edes lanseerata, joka Gerrardilla on minun silmissäni. Tämä jamppa on ihan uskomattoman hieno, nöyrä ja omistauttunut pelaaja, joka ei valitettavasti vienyt Liverpoolia kertaakaan Valioliigan mestaruuteen, mutta joka muun muassa kipparoi joukkueensa vuoden 2005 Mestareiden liigan finaalissa 3-0 tappiotilanteesta rankkareiden kautta uskomattomaan voittoon.

Steven Gerrardin viimeisen Anfield esiintymisen ajankohta on ollut merkittynä kalenteriini jo kuukauden päivät ja olen raakannut kaikki menoni niin, ettei peli missään tapauksessa jäisi näkemättä. Toisaalta, en olisi koskaan halunnut olla todistamassa tätä päivää, sillä monien Liverpool fanien tavoin toivoin hänen pysyvän seurassa uransa loppuun asti. Ymmärrän kuitenkin paremmin kuin hyvin, että ihmisellä on tarve ja oikeus uusiin seikkailuihin ja ne tekevät hänelle todennäköisesti vain hyvää. Itkulta tuskin kuitenkaan säästytään.

To be continued…

Täältä voi lukea tekstissä lainaamiani, Steven Gerrardin mietteitä hänen päätöksestään lähteä Liverpoolista: http://www.liverpoolecho.co.uk/sport/football/football-news/steven-gerrard---ill-liverpool-8393442

Päättämisen sietämätön vaikeus

Joskus päättäminen on helppoa ja jopa nautinnollista oman vision ollessa tarpeeksi tinkimätön, mutta aina se ei kuitenkaan mene niin. Maksimaalisen hyödyn ja onnen, harmillisesti liian usein juuri kyseisessä järjestyksessä, saavuttaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Omista asioista omaksi parhaaksi päättäminen tulisi siksi lanseerata kamppailulajiksi.

Ongelmia voi tuottaa hyvien vaihtoehtojen yli- tai alitarjonta. Ylitsepursuavalta tarjottimelta parhaan suklaaleivoksen valitseminen voi olla vaikeaa, koska leivokset näyttävät toinen toistaan herkullisemmilta. Toisinaan kohdalle sattuu pelkästään huonoja vaihtoehtoja, typeriä rahkapullia, joista pitäisi osata valita se pienin paha. Takkiin on tulossa joka tapauksessa, mutta pienempi kipu on aina siedettävämpää. Oman turvottajan leivokseen lisää järjen ja tunteen välillä riehuva ristiriita, jolloin pelataan usein upporikasta ja rutiköyhää.

Ennen päätöksen tekoa ihminen elää hyvin armollista vaihetta, jolloin mikä tahansa ratkaisu voi olla mahdollinen. Se voi olla joku jo lanseeratuista vaihtoehdoista tai sitten toisesta ulottuvuudesta täysin odottamatta singahtanut totuus, joka räjäyttää potin ja ratkaisee kaiken eduksesi. Tämä on sellainen tila, johon ihmisellä on lievää taipumusta jäädä rypemään. Kun ratkaisu sitten lopulta tapahtuu suuntaan tai toiseen, mahdollisuuksia pursuava maailma pienenee äkkiä hyvin kapeaan näkökenttään. Maailma ei ole enää täysin avoin eikä ihmisestä enää voi tulla ihan mitä tahansa. Se saattaa hyvästäkin päätöksestä huolimatta tuntua joskus vähän pettymykseltä.

Ihan oikeastihan päättäminen ei edes ole niin vaikeaa, me vain itse teemme siitä sellaista. Vaikka tilanne olisi kuinka mutkikas tahansa, niin aika monesti olen ainakin itse syvällä aivopoimujeni syövereissä tiennyt, mitä oikeasti olen halunnut (ja Vuosisadan jälkiviisas -palkinto menee... MINULLE!!!). Itselle pitäisi vain antaa lupa uskaltaa toimia niiden tunteiden mukaan. Päättäminen ei varsinaisesti ole edes tämän ongelman ydin. Sen sijaan, että pelkäisimme päättämistä, pelkäämme oikeasti päätösten seurauksien kanssa elämistä ja sitä, mitä muut touhuilustamme ajattelevat. Jälkimmäisenä mainitun huomioonottamisen turhuus on sanomattakin selvää, mutta ”Silti se valvottaa. Silti se tuottaa kamalia paineit.”

Päätöksien tekeminen tekee kuitenkin elämästä todellista. Vaikka se tuntuu joskus vaikealta, on parempi päättää olevansa jotain todellisessa maailmassa kuin haaveilla olevansa miljoonia asioita omissa kuvitelmissaan. Ja jos koskaan ei päätä mitään, niin mistäpä sitä sitten tietää, mitä oikeasti haluaa. Väärät päätökset ohjaavat meitä oikeaan suuntaan siinä missä oikeatkin, joten niitä on turha pelätä liikaa. Joskus ne saattavat olla jopa oikoteitä. Eihän sitä koskaan tiedä, mikä siittiö ui ensimmäisenä maaliin. 

#viikonaivosolmu

P.S. Tämänkertaisen, toiseksi viimeisessä kappaleessa esiintyvän lainauksen palautamme GG Caravanille. Heidän sanomansa kylläkin kritisoi rahan aiheuttamaa painetta, joka kyllä yhtälailla on perseestä, joten eiköhän lainaus mene tässäkin yhteydessä läpi.